kuolemasta

Betty, kids of african sosiaalityontekija, kertoi minulle muutama paiva sitten tyostaan. Kerrottuaan, hylatyn lapsen tien orpokotiin, han jatkoi siita, mita tapahtuu lapsen kuollessa. Oletin hanen toki jatkavan siita, miten sosiaalityontekija tyoskentelee lasten kanssa orpokodissa, mutta hyppasimme suoraan kuolemaan. se yllatti, mutta toisaalta, monet lapset kuolevat ennen viiden vuoden ikaa, joten aihe on taalla tarkea. Kuolema on esilla ihmisten puheissa muutenkin. Monet aideista kysyvat minulta ensin mista olen kotoisin ja seuraavaksi he kysyvat, ovatko vanhempani kuolleet. Kun vastaan, etta elossa ovat, osa ihmettelee ja kysyy sitten, no mita he tekevat. Vanhemmista keskustelu siirtyy uskontoon. Siina onkin aihe joka herattaa kummastusta, miksi et usko jumalaan? Eivatko vanhempasi opettaneet sinua??

Mutta siis hylatyn lapsen tie orpokotiin kulkee poliisin ja sairaalan kautta. Ensimmaisena tulee tehda ilmoitus poliisille, josta lapsi viedaan sairaalaan. kavin maanantaina tutustumassa Mulagon sairaalaan, kampalan ja koko ugandan suurin julkisen sektorin sairaala. Aloitimme vierailumme keskososastolta. Siella ei enaa matkustusromantiikka hivellyt mielta, vaan jouduin keskittymaan kyynelten pidattelyyn. Niin pienia,pienia,pienia lapsia. Voi luoja, eras pienokainen, jonka paa oli ehka maksimissaan tomaatin kokoinen makasi keskokaapissa, jonkakylkeen oli liimattu teippi: My mum abandoned me. Please take care of me and feed me. Baby Liz.

Keskososaston jalkeen minun oli tarkoitus tutustua sairaalasosiaalityontekijoiden tyohon, mutta itseasiassa minua juoksutettiin ympari sairaalaa katsomassa hylattyja lapsia. Samalla kun yritin selviytya kaaoksessa, voin lahinna pahoin kuin kavelin lattialla makaavien potilaiden ohi. Aidit vastasyntyneiden lasten kanssa makasivat lattialla ja ihmisia oli kaikkialla jonottamassa hoitoon. Sairaalasosiaalityontekijat kertoivat, kuinka osa aideista jattaa lapset synnytyksen jalkeen sairaalaan ja paivittelivat sita, kuinka harvalla on henkilollisyystodistus. Betty sanoi lopuksi, ettei halua vieda minua teho-osastolle, koska ei pida siita paikasta. Hyva ehka niin, koska jo kaikki aikaisemmin nakemani aiheutti aikamoisen itkukohtauksen illalla, kun vihdoin paasin olemaan yksin rauhassa omassa huoneessani. Yhtakkia kaikki ristiriitaisuudet, joiden keskella olen purkautuivat itkuna ulos. Silmissani pyori naky sairaasta miehesta makaamassa karpasia taynna Kampalan bussiasemalla, lahialueen lapset jotka roikkuvat kids of african aidalla ja ihailevat paikan leikkipaikkaa, aiti joka pyysi minua ottamaan hanen lapsensa tanne jotta lapsilla olisi parempi tulevaisuus..

Seuraava paiva alkoi kuitenkin paremmin mielin ja heti aamulla sain lempean muistutuksen siita, etta sahkot voivat menna poikki milloin vaan. Olin hereilla jalleen ajoissa, koska kylan lapset hakevat vetta jo ennen auringon nousua ja koirat haukkuvat, lehmat ammuvat jne, joten menin suihkuun. Pian suihkuttelin itseani pimeassa kylmalla vedella, koska sahkot katkesivat jalleen kerran. Eilen soin illallista eraassa perheessa ja kun sahkot menivat poikki, olen ainoa joka reagoi asiaan. lapset vain jatkoivat syomistaan tottuneesti ja aiti nauroi kun kaivoin heti taskulampun esiin. Lastenkin oli helpompi keskittya syomiseen pimeassa kuin taskulampun valossa, silla he alkoivat vain leikkia valon kanssa. Nukkumaan mennessani huomasin jonkin otokon olevan roskakorissani, jolloin ajattelin, etta toisaalta pimeassa olokin on mukavaa. Ei tieda, minka kaiken keskella nukkuu.

Sula bulungi!