afrikkalaista arkea?

Talla viikolla paasin tutustumaan Ugandalaiseen oikeuslaitokseen, silla meidan piti kayda uusimassa muutaman lapsen huoltajuuspaperit. Meidat oli pyydetty paikalle klo 10. Olin sopinut aitien kanssa, etta tapaan lapset klo 9 tyopaikan parkkipaikalla, josta lahdemme. Klo 9.30 paikalla ei ollut kuskia eika yhteen lasta. Lahdin siis hakemaan lapsia taloista ja koetin kiiruhtaa, koska ajattelin, etta on hyva olla ajoissa oikeudessa. Loppujen lopuksi olimmekin siella jo klo 10.30, mutta tuomari ei ollut viela paikalla. Ehdimmekin leikkia lasten kanssa pihalla, nukkua paivaunet autossa, kayda syomassa ravintolassa ja leikkia vahan lisaa, koska tuomari tuli paikalle hieman klo 15 jalkeen, jolloin meidat kutsuttiin ensimmaisina sisaan. Tuomari kysyi lapsiltamme, 3-6-vuotiaita, mita heille kuuluu ja laittoin nimensa huoltajuuspaperiin. Siihen kului ehka 3 minuuttia. Tata siis odotimme 5 tuntia. Voiko olla mitaan turhauttavampaa?! Ei.

Perjantaina, kun pidimme perhevakivaltakoulutusta, kuului ikkunan takaa hirvea meteli. Nuori tytto kiljui ja itki, kun aiti tai joku muu nainen juoksi tyton perassa keppia kadessaan heilutellen. Tytto juoksi peloissaan metsaan karkuun ja nainen huusi peraan jotain lugandaksi. Olen ihan tyytyvainen, etten ymmartanyt mita nainen huusi. En ole ennen nahnyt ketaan niin peloissaan kuin tytto tuntui olevan. Enka tieda olenko koskaan pelannyt ketaan yhta paljon kuin olisin pelannyt sita vihaista naista kepin kanssa, jos minua olisi jahdattu. Taitaa olla ihan hyva avata keskustelua perhevakivallasta ja fyysista kurituksesta, vaikka koulutus toisinaan tuntuukin aika mission impossiblelta.

Lauantaina kavin tutustumassa kahteen orpokotiin. Toiseen vein Tuijan ja Ilmarin tuomia vaatteita, kiitos kaikille lahjoittajille:) Katulapsi-projekti, jossa oli nukkumapaikat noin 75 lapselle, oli iloinen yllatys. Sosiaalityontekija kertoi tyoskentelysta lasten ja heidan perheiden kanssa ja siita, millaista apua lapsille tarjotaan. He tarjoavat laakarin, sairaanhoitajan, asunnon, terapiaa, papin jne. Rahoituspuolikin on kunnossa, kun suuri osa tulee kirkon kautta Amerikasta ja Euroopasta.

Toista oli Ugandan vanhimmassa orpokodissa, jossa on nykyaan vain alle 4-vuotiaita pienokaisia. Talla hetkella paikassa on 48 lasta ja kun kavimme oli tyovurossa 4 tyontekijaa. Kun oven avasi itkun maara oli mieleton. Talossa oli ehka viisi huonetta. Ensimmaiset kaksi oli taynna nukkuvia vauvoja. Kylpyhuone oli taynna potalla istuvia lapsia ja kaksi huonetta oli taynna juuri kavelemaan oppineita halauksen tarpeessa olevia taaperoita. Aika tosi surullinen mieli tuli, kun lahti sielta pois. Miten 4 tyontekijaa voi huolehtia 48 pikkulapsesta? Ei mitenkaan.

Nyt kun kirjoitin viikon tapahtumia tahan, tulee vaikutelma, etta olisi ollut ihan kamala viikko, mutta oikeastaan ei niinkaan. Kaiken taman henkisen rasituksen lisaksi olen naet ostanut itselleni yhden paidan, syonyt hyvaa libanonilaista ruokaa, juonut banaanipirtelon ja melkein pissannut housuun, kun olen saanut naurukohtauksen.