Maanantaina puolenpaivan aikaan saimme soiton sosiaalitoimistosta, etta heilla on siella alle kaksi vuotias hylatty poika, jolle ei loydy sijoituspaikkaa. Paatimme ottaa pojan ja lahdimme hakemaan poikaa alle puolen tunnin kuluttua soitosta. Sosiaalitoimiston piha oli taynna vakea ja sosiaalityontekijaa ei yllattaen nakynyt missaan. Edessamme eraan miehen sylissa istui vaaleansiniseen mekkoon ja farkkuihin puettu lapsi, jonka ymparilla porrasi karpasia. Poika oli meidan tuleva lapsemme. Ihmiset pojan ymparilla puhuivat tarinoita pojasta ja pojan aidista. Sanoivat poikaa kuuroksi ja tyhmaksi, kun tama ei reagoinut aikuisten kommunikointiin.
Kun sosiaalityontekija tuli paikalle noin 40 minuutin odottelun jalkeen, sain syliini pienokaisen, joka oli kevyt ja heikko. Lahdin vaihtamaan pojan vaatteet autolle, silla Bettyn mielesta oli sopimatonta vaihtaa pojan pissaiset vaatteet toimistolla ja riisua poika alastomaksi kaikkien nahden. Matkalla autoon kadulla olevat ihmiset huutelivat peraani "Muzungu, do you adapt children??" Kun autossa vaihdoin pojalle puhdasta ylle, ihmiset kurkkivat ikkunoista sisaan ja tahtoivat tietaa, mita pojalle oli tapahtunut, kun se naytti niin surkealta. Surkealta poika toki tuntuikin, ja oli niin kevyt pienokainen. Kuoppaisia teita kotiin ajaessamme tuntui, etta lapsi sylissani voi menna rikki hetkella milla hyvansa. Kotona kylvyn jalkeen poika oli jo toisen nakoinen ja tuoksuinen. Myohemmin illalla alkoi jo itkukin ja poika alkoi syoda ja juoda pikkuhiljaa pienia maaria kerrallaan.
Raskaan tyopaivan jalkeen menin tyokaverini Abishagin luo vierailulle. Abi oli lahtenyt ennen minua toista, joten jouduin soittamaan kavelyohjeet. "Turn this way from work and then take a shortcut" Oli aika tosi helppo loytaa nailla ohjeilla perille:) Abi oli mita herttaisin emanta. Mahduimme juuri ja juuri yhdessa istumaan hanen pienen asuntonsa lattialle juomaan teeta ja syomaan keitettyja munia ja chapateja. Abi kertoi minulle tohkeissaan eraasta elokuvasta, jossa kerrottiin ihmissyojista. Abi otti elokuvan hyvin tosissaan ja kertoi, ettei enaa uskalla liikkua paikoissa, joita ei tunne. Kun olin lahdossa kotiin, oli han huolissaan siita, etta en ota bodaa, silla pimeassa ei tieda, jos vaikka pusikossa on ihmissyoja.
Abi oli ihmeissaan, kun en pelastynyt hanen tarinaansa ja kysyikin, etta onko meilla Suomessa elokuvia lainkaan. Kerroin, etta on toki ja kauhuelokuviakin on, mutta nehan ovat vain tarinoita. Abi oli kuitenkin vakuuttunut ihmissyojista ja siita, etta on hyva olla varuillaan. Kavellessani taysikuun valossa kotiin pienessa Bwerengan kylassa, jossa kaikki tuntee toisensa, olin aika huvittunut siita, etta pitaisi olla enemman huolissaan ihmissyojien vaarallisuudesta kuin bodabodaien, joiden kanssa onnettomuuksia sattuu kuitenkin paivittain.
