Emmin matkaterveiset

Maarun blogin onkin yllattaen vallannut Emmi. Tulin tanne Maarun elamaa sulostuttamaan viikko sitten. Ainakin tahan asti kaikki on mennyt hyvin. Maaru on aivan mahtava matkaopas, suosittelen lampimasti teille muillekin! Mun ei ole liikaa tarvinnut miettia mitaan, kun Maaru on suunnitellut ohjelman niin hyvin ja tinkinyt hinnat meille sopiviksi:)

Tulin siis tosiaan keskiviikkoiltana. Torstaipaiva hengailtiin Kids of Africassa, pidettiin lapsille vahan musiikkituokioita. Perjantaina lahdettiin reissuun. Vietimme pienen hetken Kampalassa, josta jatkoimme Maarun jarjestopomon Stuartin kyydissa Masakaan. Maaru oli kysynyt, voimmeko yopya Stuartin luona, mutta yllattaen Stuart jatti meidat perustamaansa orpokotiin, joka muuten oikeasti ole orpokoti, koska lapset eivat ole orpoja vaan ainoastaan koyhia. Maaru jo visioikin, etta voisi perustaa uuden matkailuformaatin: orpokotimatkailun. Masakan lapset olivat innokkaita musisoijia, ja lauloimme heidan kanssaan myos.

Lauantaina siirryimme ehka max. 50 kilometrin paahan Ssese-saarille, ja matkaanhan meni pidempaan kuin kukaan on ikina kayttanyt esimerkiksi Joensuu-Helsinki-valiin. Matkustimme monilla aivan liian tayteen ahdetuilla kulkuneuvoilla: taksilla, lautalla ja loppuhuipennukseksi rekan lavalla. Rekkamatkan luulimme olevan lyhyt (kartanlukutaitomme on loistava) ja kun yksi matkustaja sanoi olevan 45 mailia, vakuuttelimme itsellemme, ettei se voi olla niin pitka. Siis tietamatta yhtaan, paljonko yksi maili on. Mutta 2,5 tuntia siella rekan lavalla hujahti, valilla pysahdyttiin purkamaan lastia aika pitkaksi aikaa. Siis lastia, jonka paalla me matkustajat seisoimme. Matkalla tuli sitten pimeaakin ja kun ymparilla oli lahinna viidakkomaiset tunnelmat ja rekka oli puoliksi ojassa, taisimme vannoa toisillemme, ettei enaa ikina hypata mihin tahansa kulkuneuvoon ja otetaan selvaa edes suunnilleen, miten pitkan matkan olemme menossa. Mutta nain jalkikateen ajateltuna rekka oli itse asiassa ihan hyva juttu, koska tuo matka bodalla (mopolla) ei olisi myoskaan ollut mitenkaan turvallinen saatika mukava. Ja onpahan jotain mita muistella, sitten kun teemme rennon keski-ikaismatkan, jolla vain rentoudumme ja muistelemme nuoruutta. Meilla on siis tosi hieno kuva keski-iasta.

Ssese-saarilla oli rauhallista, mulla oli sellainen olo kuin olisin elakkeella. Ei tehty mitaan erityista, kirkossa kylla kaytiin. Siella oli hyva meininki. Pakenimme kuitenkin paikalta ennen kuin pappi saapui, koska Maarulla oli kokemusta, etta papin saapuessa vieraiden pitaa menna eteen puhumaan, emmeka varsinaisesti kaivanneet tallaista huomiota. Jota siis kylla olimme jo saaneet tarpeeksi.

Maanantaina jatkoimme taas Kampalaan, talla kertaa laivalla, jossa oli oikein pehmustetut penkit ja leffa, jossa oli ruotsinkieliset tekstit. Kampalassa tehtiin vahan ostoksia, tai oikeastaan niin vahan; molempien piti ostaa uudet kassit sita varten, etta saatiin ostokset kuljetettua. Mina sain kaksi isoa kangaspalaa 12 eurolla, etta ei taalla nyt niin hirveasti olla tuhlailtu kuitenkaan.

Eilen eli tiistaina oli matkan extreme-osuus, kun tulimme Niilille koskenlaskuun. Meilta oli peloteltu etukateen, mutta reissu oli itse asiassa tosi kiva, juuri sopivasti janna muttei liian pelottava. Veneemme kaatui vain kerran, muutoin meloimme koskista mallikkaasti. Meilla oli kunnon turvasysteemit ja pelastusveneet ja alkuopetukset, joten missaan vaiheessa ei tarvinnut pelata.

Ollaan viela taalla Niililla, nyt on nalka, joten pitaa menna aamupalalle. Palaamme tanaan taas Kampalaan. Perjantaina minun pitaakin sitten jo lahtea. Ihmiset (lahinnakin muut ulkkarit) taalla ovat ihmetelleet, mita jarkea on tulla Afrikkaan vain 10 paivaksi. Minua ei ole kylla kaduttanut, etta tulin! Pidempi reissu kun ei olisi ollut mahdollinen ja tassakin on kylla nahty ja koettu paljon. Eniten minulla on ajatuksia herattanyt lansimaalaisten touhut taalla, etta mika kaikki oikeastaan auttaa ja mika ei. Maaru jo huolestui, etta onko tassa nyt hanen tyostaan kyse, mutta ei ole. Mutta paljon taalla lansimaalaiset tekevat karhunpalveluksia.

Nyt syomaan!

Maanantaina puolenpaivan aikaan saimme soiton sosiaalitoimistosta, etta heilla on siella alle kaksi vuotias hylatty poika, jolle ei loydy sijoituspaikkaa. Paatimme ottaa pojan ja lahdimme hakemaan poikaa alle puolen tunnin kuluttua soitosta. Sosiaalitoimiston piha oli taynna vakea ja sosiaalityontekijaa ei yllattaen nakynyt missaan. Edessamme eraan miehen sylissa istui vaaleansiniseen mekkoon ja farkkuihin puettu lapsi, jonka ymparilla porrasi karpasia. Poika oli meidan tuleva lapsemme. Ihmiset pojan ymparilla puhuivat tarinoita pojasta ja pojan aidista. Sanoivat poikaa kuuroksi ja tyhmaksi, kun tama ei reagoinut aikuisten kommunikointiin.

Kun sosiaalityontekija tuli paikalle noin 40 minuutin odottelun jalkeen, sain syliini pienokaisen, joka oli kevyt ja heikko. Lahdin vaihtamaan pojan vaatteet autolle, silla Bettyn mielesta oli sopimatonta vaihtaa pojan pissaiset vaatteet toimistolla ja riisua poika alastomaksi kaikkien nahden. Matkalla autoon kadulla olevat ihmiset huutelivat peraani "Muzungu, do you adapt children??" Kun autossa vaihdoin pojalle puhdasta ylle, ihmiset kurkkivat ikkunoista sisaan ja tahtoivat tietaa, mita pojalle oli tapahtunut, kun se naytti niin surkealta. Surkealta poika toki tuntuikin, ja oli niin kevyt pienokainen. Kuoppaisia teita kotiin ajaessamme tuntui, etta lapsi sylissani voi menna rikki hetkella milla hyvansa. Kotona kylvyn jalkeen poika oli jo toisen nakoinen ja tuoksuinen. Myohemmin illalla alkoi jo itkukin ja poika alkoi syoda ja juoda pikkuhiljaa pienia maaria kerrallaan.

Raskaan tyopaivan jalkeen menin tyokaverini Abishagin luo vierailulle. Abi oli lahtenyt ennen minua toista, joten jouduin soittamaan kavelyohjeet. "Turn this way from work and then take a shortcut" Oli aika tosi helppo loytaa nailla ohjeilla perille:) Abi oli mita herttaisin emanta. Mahduimme juuri ja juuri yhdessa istumaan hanen pienen asuntonsa lattialle juomaan teeta ja syomaan keitettyja munia ja chapateja. Abi kertoi minulle tohkeissaan eraasta elokuvasta, jossa kerrottiin ihmissyojista. Abi otti elokuvan hyvin tosissaan ja kertoi, ettei enaa uskalla liikkua paikoissa, joita ei tunne. Kun olin lahdossa kotiin, oli han huolissaan siita, etta en ota bodaa, silla pimeassa ei tieda, jos vaikka pusikossa on ihmissyoja.

Abi oli ihmeissaan, kun en pelastynyt hanen tarinaansa ja kysyikin, etta onko meilla Suomessa elokuvia lainkaan. Kerroin, etta on toki ja kauhuelokuviakin on, mutta nehan ovat vain tarinoita. Abi oli kuitenkin vakuuttunut ihmissyojista ja siita, etta on hyva olla varuillaan. Kavellessani taysikuun valossa kotiin pienessa Bwerengan kylassa, jossa kaikki tuntee toisensa, olin aika huvittunut siita, etta pitaisi olla enemman huolissaan ihmissyojien vaarallisuudesta kuin bodabodaien, joiden kanssa onnettomuuksia sattuu kuitenkin paivittain.

haat

Gracen sisko Flavia kutsui kaikki Gracen vaaleaihoiset ystavat serkkunsa haihin. Olin aluksi innoissani ajatuksesta, mutta reilun kolmen tunnin epamaarainen odottelu laski hieman tunnelmaa. Menimme kuitenkin haihin ja Flavia katosi samatien, kun oli laittanut meidat istumaan penkkirivin takaosaan. Katselimme aikamme kahden playback-laulajan esitysta, joka oli aika huvittavaa, koska oli niin ylivedettya. Haapari saapui paikalla kuuden morsiusneidon saattelemana. Morsiamen veli piti puheen: ".. jos sinulle tulee Lydian kanssa ongelmia, ala heti ajattele, etta Lydia on paha nainen. Hanella on iso suku ja paljon veljia, joiden kanssa voit selvittaa tilannetta.."

Muutaman tunnin istuskelun jalkeen paatimme hiipia pois, varsinkin kun Flaviaakaan ei nakynyt koko aikana ja oli vahan kiusallista istua taysin tuntemattomien ihmisten haissa. Mukavaa oli katsella naisten kauniita asusteita ja mielenkiintoisia hattuja. Toki myos miehilla oli mielenkiintoisia asusteita. Ruokaan en uskaltanut koskea, silla ystavani ripuli on jalleen seuranani.

Kiusallisten haiden jalkeen oli ihana paasta Winnien luo, jonne Uncle Hamis oli ostanut paljon hedelmia, jotta paasisin vatsavaivoistani eroon. Ananasta, banaaneja, vesimelonia ja avocadoja. Nam, vaikkei vaiva niilla lahtenytkaan. Hedelmia taalla jaksaa syoda, vaikka kuinka paljon. Ruokaan toisinaan hieman kyllastyy, silla vaikka lahes kaikki on hyvaa on ruoat aika mauttomia. Aina tuntuu olevan samat ruoat: matookea (banaanimuusi) tai porshoa (maissipuuro), papukastikkeen, hernekastikeen, maapahkinakastikeen tai liha-kala tai kanakastikkeen/keiton kanssa. Joskus vaihteluna on makeitaperunoita, yamia tai cassavaa, jota kuivempaa vihannesta /juurta en ole tieda. Iloinen yllatys on paiva, jolloin luonaalla on kaalia ja porkkanoita oljyssa paistettuna. Kaupungilla ollessani ostan usein katukeittioista chapateja, pannuleipia, joiden kanssa usein tarjotaan munakas. Se vasta on herkkua.

Ruosta puheen ollen mieleeni tulee kaikki taman viikot kehut painostani. Olen niiiin laski ja naytan kuulemma enemman afrikkalaiselta kuin tanne tullessani. Tyokaverini Rona katsoi minua yhtena paivana toimistolla pitkaan ja otti kasivarrestani kiinni ja totesi, etta olen lihonut 1-1.5 kiloa. Sen nakee kasivarsistani kuulemma heti! Ei auta kuin uskoa tarkkasilmaisia tyokavereitani, silla toimivaa vaakaa en ole nahnyt Suomesta lahdettyani.

iloisia yllatyksia

Eilen kavin hakemassa raatalilta vaatteeni lauantain haita varten. Kun vein kankaani raatalille, olin hieman huolissani lopputuloksesta, mutta aivan turhaan. Sain mahtavan puvun! Hyvalla tuulella koko Kampala vaikuttaa erilaiselta. Sita katsoo koko kaupunkia erilailla. Ihmistungos, bussiaseman kaaos ja kaupustelijat ovat kaikki sympaattisia. Sita kuulee vain kaikkein mukavimmat kommentit, kuten sen, etta joku tarjoaa teeta mukistaan. Hyvalla tuulella ollessa osaa myos arvostaa sita, etta joku ottaa kadesta kiinni ja vie mukanaan omaan bussiin. Silloin paasee yleensa myos eteen istumaan ja bussikuski on oikein mukava. Eika edes haittaa, jos konduktoori yrittaa pyytaa liikaa rahaa, koska voi vain todeta kanssa matkustajien kanssa, etta hinnat ovat jalleen kerran muuttuneet.

Hyvalla tuulella ollessaan loytaa myos huvittavia paikkoja, kuten eilinen baari. Menimme Gracen kanssa sisaan erittain siistiin ja tunnelmalliseen ravintolaan. Yllatys oli, etta ravintolan tiloissa oli myos punttisali, sauna ja aerobicsali. Kun valitsimme poytaa, naimme lasioven lapi ugandalaismiesten aerobictreenit. Paatimme menna parvekkeelle juomaan mehujamme. Jouduimme kulkemaan punttisalin lapi, joka sekin oli miehia taynna. Poydassa istuessamme, saatoimme seurata miesten treenausta. Harvemmin sita istuu baarissa kynttila pyodalla ja vieressa hiki virtaa, kun miehet kuntoilee. Lahtiessamme kuljimme saunan ohi, jossa oli tietysti lasiovi, joten mitaan ei jaanyt arvailun varaan:)

Iloinen yllatys oli myos se, etta postilaatikkomme tyhjennettiin taas pitkasta aikaa. Sain 9 kirjetta, jee. Tuli ihan lellitty olo. Kiitos paljon!!

afrikkalaista arkea?

Talla viikolla paasin tutustumaan Ugandalaiseen oikeuslaitokseen, silla meidan piti kayda uusimassa muutaman lapsen huoltajuuspaperit. Meidat oli pyydetty paikalle klo 10. Olin sopinut aitien kanssa, etta tapaan lapset klo 9 tyopaikan parkkipaikalla, josta lahdemme. Klo 9.30 paikalla ei ollut kuskia eika yhteen lasta. Lahdin siis hakemaan lapsia taloista ja koetin kiiruhtaa, koska ajattelin, etta on hyva olla ajoissa oikeudessa. Loppujen lopuksi olimmekin siella jo klo 10.30, mutta tuomari ei ollut viela paikalla. Ehdimmekin leikkia lasten kanssa pihalla, nukkua paivaunet autossa, kayda syomassa ravintolassa ja leikkia vahan lisaa, koska tuomari tuli paikalle hieman klo 15 jalkeen, jolloin meidat kutsuttiin ensimmaisina sisaan. Tuomari kysyi lapsiltamme, 3-6-vuotiaita, mita heille kuuluu ja laittoin nimensa huoltajuuspaperiin. Siihen kului ehka 3 minuuttia. Tata siis odotimme 5 tuntia. Voiko olla mitaan turhauttavampaa?! Ei.

Perjantaina, kun pidimme perhevakivaltakoulutusta, kuului ikkunan takaa hirvea meteli. Nuori tytto kiljui ja itki, kun aiti tai joku muu nainen juoksi tyton perassa keppia kadessaan heilutellen. Tytto juoksi peloissaan metsaan karkuun ja nainen huusi peraan jotain lugandaksi. Olen ihan tyytyvainen, etten ymmartanyt mita nainen huusi. En ole ennen nahnyt ketaan niin peloissaan kuin tytto tuntui olevan. Enka tieda olenko koskaan pelannyt ketaan yhta paljon kuin olisin pelannyt sita vihaista naista kepin kanssa, jos minua olisi jahdattu. Taitaa olla ihan hyva avata keskustelua perhevakivallasta ja fyysista kurituksesta, vaikka koulutus toisinaan tuntuukin aika mission impossiblelta.

Lauantaina kavin tutustumassa kahteen orpokotiin. Toiseen vein Tuijan ja Ilmarin tuomia vaatteita, kiitos kaikille lahjoittajille:) Katulapsi-projekti, jossa oli nukkumapaikat noin 75 lapselle, oli iloinen yllatys. Sosiaalityontekija kertoi tyoskentelysta lasten ja heidan perheiden kanssa ja siita, millaista apua lapsille tarjotaan. He tarjoavat laakarin, sairaanhoitajan, asunnon, terapiaa, papin jne. Rahoituspuolikin on kunnossa, kun suuri osa tulee kirkon kautta Amerikasta ja Euroopasta.

Toista oli Ugandan vanhimmassa orpokodissa, jossa on nykyaan vain alle 4-vuotiaita pienokaisia. Talla hetkella paikassa on 48 lasta ja kun kavimme oli tyovurossa 4 tyontekijaa. Kun oven avasi itkun maara oli mieleton. Talossa oli ehka viisi huonetta. Ensimmaiset kaksi oli taynna nukkuvia vauvoja. Kylpyhuone oli taynna potalla istuvia lapsia ja kaksi huonetta oli taynna juuri kavelemaan oppineita halauksen tarpeessa olevia taaperoita. Aika tosi surullinen mieli tuli, kun lahti sielta pois. Miten 4 tyontekijaa voi huolehtia 48 pikkulapsesta? Ei mitenkaan.

Nyt kun kirjoitin viikon tapahtumia tahan, tulee vaikutelma, etta olisi ollut ihan kamala viikko, mutta oikeastaan ei niinkaan. Kaiken taman henkisen rasituksen lisaksi olen naet ostanut itselleni yhden paidan, syonyt hyvaa libanonilaista ruokaa, juonut banaanipirtelon ja melkein pissannut housuun, kun olen saanut naurukohtauksen.

joka sunnuntainen kirkko

Olen kaynyt taalla kirkossa ehka useammin kuin Suomessa koko elamani aikana. Viime viikonloppuna Ndejjessa sunnuntaikirkko kesti reilusti yli kolme tuntia. Minua pyydettiin lukemaan patka vanhasta testamentista, joten jouduin istumaan koko kirkon edessa punaiseen kaapuun pukeutuneena. Jarkyttavan kuuma paiva ja kaavussa oleminen ei auttanut tilannetta lainkaan, painvastoin. Olin unohtanut vesipullon laukkuuni, joten kun ehtoollisviinia tarjoiltiin olin onnellinen tilkasta juotavaa. En olisi ehtoollista ottanut ellei pappi sita olisi erikseen tarjonnut. Koko tilaisuus oli jokseenkin kiusallinen, koska nuo uskonasiat eivat ole niin tarkeita minulle enka oikein tiennyt, mita pitaa tehda ja istuin tosiaan monen sadan ihmisen edessa. Ihonvarini ansioista sain viela ylimaaraista huomiota, jota en valttamatta juuri silloin kaivannut.

Tana sunnuntaina en ollut suunnitellut kirkkoon menoa, mutta yllattaen loysin itseni keskelta katolilaisten juhlaa, jossa oli tuhansia osallistujia. Ihmiset tanssivat seka lauloivat kadulla ja heiluttivat palmun lehtia ja lippuja. Tarkoitukseni oli tavata Emma, joka on soitellut minulle viimeisen viikon aikana ehka kymmenen kertaa, koska haluaa olla kaverini. Emma vei minut ensin kotiinsa, jossa hanen aitinsa katteli minua moneen otteeseen. Sitten lahdimme katolilaisten juhlaan. Tunnelma teltassa, jossa pappi puhui, oli tiivis. Ihmiset osallistuivat saarnaan taydella sydammella. Eras vanhempi nainen oli kuin transsissa: kirkui, heilutti kasia kohti taivasta ja paa heilui sivulta toiselle. Monet muutkin kirkuivat ja kohottivat kadet kohti taivasta rukoillessaan. Vanhan naisen "kohtaus" sai minut lahinna tuntemaan oloni epamukavaksi, joten sopivan tilanteen tullen livistin paikalta.

Loppupaivan makasinkin uima-altaalle nauttien lampimasta ilmasta ja mitaan tekemisesta. Lauantai venahti yllattavan pitkaksi. Lahdimme Gracen ja Winnien kanssa Kampalaan puolen paivan aikaan. Kavimme torilla, lorvimme siella taalla. Illallista syodessamme paatimme kayda viela oluilla ja loppuelopuksi olimme Winnien luona klo 5.30. Kampalan yoelama vie mukanaan:)