torstai 28. helmikuuta 2008

naisten ongelmia

Tyoviikko on taas kulunut nopeasti. Kavin tiistai-iltana syomassa yhdessa perheistamme ja keskusteltiin siella aidin kanssa, kuinka hanella riittaa aikaa omalle perheelle ja tyolle. Meidan aideilla on kaksi viikonloppua kk:ssa vapaata, muuten he ovat taalla. Han kertoi, etta hanella on kotona lastenhoitaja kuten monilla tyossakayvilla aideilla, silla aitiysloma on vain 3 kk ja tyoajat ovat kaikilla pitkat. Monet naiset kuitenkin pelkaavat kertoa tyonantajilleen, jos ovat raskaana, silla pelkaavat saavansa potkut sen takia. Monissa tyopaikoissa pelko tuskin on tarpeeton. toisaalta monet tyoskenteleavat ilman tyonantajaa myymalla koruja, kasitoita, siivoamalla, myymalla puheaikaa liikenteen keskella, mita vain, joten silloihan toita pitaa tehda oikeastaan koko ajan.

No tiistai-iltana siis juteltiin perheen ja tyon yhdistamisesta ja tyokaverini kertoi minulle, etta hanen miehensa jatti hanet, koska han meni toihin. Nyt han on siis kolmen lapsen yksinhuoltaja ja koettaa elattaa ei millaan hurjan suurella kk-palkalla perhettaan. Tarina ei edes ole mitenkaan harvinainen, silla monet tyossakayvat naiset eivat saa tukea tyohon miehiltaan tai perheeltaan. Palkat taalla on kasittamattoman pienet, sosiaalityontekija saa 145 euroa kk. Onhan taalla halpaa joo, mutta kylla ihmettelen, miten tuolla palkalla toimeen tulee. Bettylla viela on ugandalaiseen tapaan huolehdittavanaan oman lapsen lisaksi sedan lapset, silla hanen vanhempien kuoltuaan Betty asui sedan luona ja nyt sedan kuoltua haluaa han auttaa heita, samoin kun hanta autettiin.

Eilen illalla menin viettamaan iltaa Nicolan kanssa Kampalaan. Odottelin hanta keskustassa ja kavin jalleen kerran keskustelun uskonnosta eraan mausteiden myyjan kanssa. Han koetti vakuuttaa minut siita, etta minusta tulisi hyva nainen, jos vain kaantyisin islamin uskoon. Muslimi nimenkin han jo minulle antoi: Mariam. Kun paasin hanesta eroon, seuraavaksi viereeni tuli nainen, joka halusi minnekas muualle kuin Eurooppaan. Han kysyi mista olen kotoisin, vastasin, etta Suomesta. " aa, do you have bananas there?"

Aamulla varhain pimeassa, vasyyna, ajattelin, etta saan rauhassa matkustaa Kampalan keskustaan, josta meidan tyontekijoiden yhteiskyyti lahtee joka aamu. Kun paasin Nicolan pihasta ulos liittyi seuraani joukko koululaislapsia, jotka kaikki haluavat kasvaa isoina samanlaisiksi kuin mina. Aina ei oikein tieda, mita sanoisi. Sita tuntee itsensa niin holmoksi, kun ihmiset ihailevat ihon varia. Viime viikon sunnuntaina olin kirkossa, pappi pyysi minua eteen lukemaan raamattua swahiliksi. Kieltaydyin kunniasta. Jumalanpalveluksen jalkeen kaikki tulivat kattelemaan ja polvistumaan edessani. Maaseudulla tapa lienee viela yleisempi kuin kaupungissa. Kaupungissa edessani on polvistuttu, vain kun olin vieraana Mariannen luona ja hanen isantaperheensa sisko tarjosi meille ruokaa.

Eilen illalla tarkoituksemme oli menna kuuntelemaan live- musiikkia. No keikka oli peruttu, tai jotain, ja mentiin sitten Kabalagana nimiselle kadulle, joka on kampalan yksi kiireisimpia katuja ilta-aikaan. Meilla oli mukava ilta, mutta kieltamatta tuntui aika karulta katsella yoelaman prostituutiopuolta samassa baarissa. Nicolan kenialainen ystavatar viela suorasukaiseen tapaansa osoitteli ihmisia ja nauraa rakatti. Olen tavannut niin suorasukaisia ihmisia taalla, etta sita ei itsekaan oikeen osaa kuin nauraa ihmisten tavalla puhua. Eilen mm. kaksi kenialaista koettivat vakuuttaa minua siita, etta ruandalaiset ovat synnynnaisesti tyhmia. Ja se oli fakta, kuten kaikki muukin tuntuu olevan. Olen syonyt lounasta talla viikolla tyokaverini Richardin kanssa, joka aloittaa kaikki lauseet toteamalla, etta tama on fakta. Faktaa on siis, etta ihmiset joilla on ajokortti joutuvat useammin kolareihin, kun ne joilla ei ole. Faktaa on, etta afrikkalaiset eivat jaksa tehda toita kuten eurooppalaiset. Faktaa on, etta kaikista voi tulla rikkaita. Faktaa on, etta naimisiin ei kannata menna rakkaudesta.

Faktaa on, etta olen onnellinen, etta tanaan alkaa viikonloppu.

maanantai 25. helmikuuta 2008

Masaka

Viikonloppu Masakassa Stuartin, jarjeston pomo, vieraana meni nopeasti. Tunnelma Stuartin kotona oli leppoisa: ihmisia tuli ja meni, enka edes yrittanyt pysya perassa keta kaikki olivat. Lauantaiaamuna kolme poikaa lahtivat ja Stuart totesi, etta jopa oli kummia vieraita, kun viipyivat kaksi viikkoa eivatka edes tehneet mitaan. Kyseli sitten minulta ja Monalta, vapaaehtoinen saksasta joka asuu Stuartin perheessa, etta otammeko me kotiimme keta tahansa kahdeksi viikoksi. Stuart totesi, etta vaikka tama on Afrikka pitaisi vierailla olla joku raja:) Myohemmin han kertoi, kuinka ylpea on siita, etta heilla kay niin paljon vieraita. Pohti samalla aaneen, etta mita ihmetta he tekisivat vaimon kanssa kahden, jos ei talo tayttyisi vieraista. Yksi varma vierasmagneetti oli heidan telkkarinsa. Yleisesti ottaen ugandalaiset puhuvat paljon, mutta tv:ta katsotaan hiljaa hartaudella eika silloin vastata edes kysymyksiin. Jalkapallo ottelu on tietysti asia erikseen. Silloin kuuluu metelia aina kun on tehty maali tai silloin kun sahkot katkeaa. Jalkimmainen lienee tavallisempaa.

Ihmisten lisaksi elaimet tulivat ja menivat maaseudulla. Istuimme mukavasti kirkkaan tahtitaivaan alla sisapihalla, kun yhtakkia lehma tyonsi paansa ovesta sisaan. Kanat kulkivat sisapihalla, kunnes yksi niista pantiin pataan vierasta varten. Hyvaa se oli, kuten kaikki muukin. Ruoka ajat vaan ovat niin myohaiset. Taalla kun on tapana syoda klo 22-22.30 ja menna heti sen jalkeen nukkumaan. Ruokamaarat on myos ihan mahdottoman suuret. Stuartin kotona ruokailu lopetettiin aina vasta sitten, kun kaikki pyodasta oli syoty. Ja siis ei ruokaa on paljon! Taallla tyopaikallakin ihmiset syo ihan mielettoman kokosia annoksia. Itse jaksan ehka viidesosan muiden maarasta.

Viikonlopun aikana tutustuin myos Stuartin avaamaan lastenkotiin. Mukava siella oli kayda ja katsella lasten tanssiesitysta. Alle kolme vuotiaatkin keikuttivat lannetta ja peppua tohkeissaan rumpujen tahdissa. Ihastuttava naky! Muuten projekti on kylla aika huteralla pohjalla. Koyha kun mika, eika voi sanoa, etta sita olisi suunniteltu paljoakaan ennen avaamista. Toimintaa pyorittaa kaytannossa katsoen muutama vapaaehtoinen ja resurssit on ihan minimit. Lupasinkin jo vieda niille sinne jotain materiaalia ja vaatteita myohemmin kevaalla. Rakennuksetkin oli viela kesken, koska nyt he odottivat lisarahoitusta. Kaivolle on matkaa noin kilometri, joten siinahan se aika sujuukin vetta kantaessa.
Minakin osallistuin vesi talkoisiin Stuartin kotona. Kaivolla oli minun ja Monan lisaksi joukko lapsia. Veden kantaminen, kun on perheen pienempien hommaa. Kummasti alkoi kaivata kotisuihkua, kun kantoi vetta helteessa makia ylos ja alas.

Tanaan aamulla herasimme klo 5, ja peseydyin kuun valossa, viela ihanasta tunnelmasta nauttien. Matka Kampalaan sujui nopeasti. Vasyneena istuin minibussiin ja olin epaonnekas valintani suhteen, koska ensimmainen bussi hajosi ja seuraavassa konduktoori oli niin tyoskentelyinnokas, etta sulloi ihmisia sisaan aivan liikaa. Bussi ei lahtenyt pysaksilta ennen kuin kaikki matkustajat istuivat puoliksi toistensa sylissa.

Tallaista taalla, millaista siella kotosalla on? Mita sinne kuuluu?

keskiviikko 20. helmikuuta 2008

odottelua

Ajattelin tassa aikani kuluksi kirjoitella, vaikka tanne, koska vaikuttaa etta tama on taas yksi niista paivista jolloin kaikki kestaa. Aloitammehan tyot klo 8, mika tarkoittaa sita, etta Betty tulee koputtelemaan oveni taakse aikaisintaan klo 9, jolloin on syonyt aamiasensa. Sitten saatamme tyoskennella jopa lounaaseen asti 13.30, mutta nain tapahtuu suht harvoin, koska yleensa Betty katoaa johonkin tai tietokoneissa on ongelma tai on sahkokatkos tai oikeastaan vaihdetaan vaan kuulumisia kaikkien tyokavereiden kanssa. Lounaan jalkeen onkin sitten niiiin kuuma, ettei oikein jaksa tehda toita kun ehka tunnin ja kohtahan sita kello onkin jo viisi ja on aika lahtea kotiin:)

Eilen oltiin kuitenkin Bettyn kanssa tosi ahkeria ja tehtiin todella toita lounaasta klo 16.30 asti ja sekos oli monen mielesta huvittavaa. Jopa meidan kokki tuli toimistoon sita ihmettelemaan ja toivotti minut taas pian tervetulleeksi ruokalaan. Pidan nyt pienta paussia, koska vatsani on ihan sekaisin.



Sairastelin tiistain ja lueskelin paikallisia HIV ja aliravitsemus oppaita. Kirjoissa opastettiin mm. siihen, ettei pida syoda ruokaa, jossa jo selvasti kasvaa sienia ja kehotettiin valttamaan jatteiden syomista. Kun kavin sosiaalitoimistossa nain seinalle ebolaviruksesta kertovan julisteen, jossa kehotettiin suojautamaan ebolasta mm. siten ettei syo kuolleita elaimia, jotka loytaa kaduilta kuten apinoita, ja kannattaa valttaa yleisia kasienpesuvesia erityisesti hautajaisissa.



Sain eilen kirjeen eraalta Emma nimiselta pojalta. Tapasin hanet lauantaina bussissa ja kun han kuuli, etta olen matkalla Kids of Africaan innostui han siita, silla hanen tuttujaan on toissa taalla. Han antoikin heti valokuvan itsestaan ja puhelinnumeronsa tietysti. Eilen saamani kirje oli kaksi sivua pitka. Emma pyysi minua ystavakseen ja kertoi itsestaan. Pyysi myos minua auttamaan koulumaksuissa ja sitten sivun verran jumalan siunausta minulle. Rahan pyytaminen on jotenkin niin kovin suoraa taalla. Lauantaina eras mies jopa naytti minulle henkilollisyystodistuksensa, jonka omistaminen on harvinaista taalla, ja kertoi etta jos annan hanelle rahaa, voin olla varma, kuka han on etten auta tuntematonta. Sain myos tekstiviestin muutama paiva sitten: DEAR mary I want to vist me tomorrow Iwill be happay waen virst by your fearnd mary have good day" Hmm.. tuntuu niin lohduttomalta istua minibussissa, kun yhtakkia joku poika antaa lapulla puhelinnumeronsa.

Hei mutta Betty tuli takaisin, ja lahti taas. No mutta vaikuttaa silta, etta tyonteko jatkuu taas. Odotan jo viikonlopun reissua Masakaan. Siita lisaa myohemmin.

Tyon iloa teillekin, taalla sita on ainakin ihmisten naurun maarasta paatellen:)

ps. "boda boda on moottoripyora, polkupyora on lallaripyora.." tosin olisin ihan kiitollinen fillarista, ottaen huomioon ihmisten asenteet liikenteen suhteen. Eras tyokaverini kysyin, miksi kaytan julkisia kun voin ajaa autolla. Kerroin, ettei minulla ole ajokorttoa, johon han vastasi, ettei sellaista taalla tarvita. Sen kylla huomaa!

sunnuntai 17. helmikuuta 2008

maaseudun rauhasta

Olen aina elanyt siina kuvitelmassa, etta maaseudulla voi nukkua rauhassa pitkaan, koska siella on hiljaista. Nain ei ole asian laita ainakaan taalla minun kotikylassani. Eilen illalla tulin Kampalasta puolen yon jalkeen rattivasyneena, matka kesti hieman normaalia pidempaan, koska bussi hajosi kesken kaiken. No ajattelin, etta nukun tanaan pitkaan, kun on kerta vapaapaiva. Mutta kuten joka aamu noin klo 6 heraan siihen, kun kylalaiset tulevat hakemaan vetta Kids of African kraanasta. Onhan se toki hienoa, etta organisaatio auttaa koko kylayhteisoa ja antaa puhdasta vetta, mutta siita tulee siis kova meteli silla lapset jotka hakevat vetta eivat ajattele muzungua, joka haluaa nukkua. Lasten lisaksi melua pitavat tietenkin kukko, koirat, lehmat yms. Eli siis kuvitelmani maaseudun rauhasta ovat muuttuneet. Nyt tiedan, etta taalla ruuhkaaika vedenhaussa on klo 6-8 valilla ja illalla auringon laskun jalkeen klo 19.30 aikoihin alkaa rauha. Tosin luonto heraa vasta silloin sirkuttamaan, mutta se on enemmin rauhoittavaa.

Eilen illalla, kun tulin vasyneena Kampalasta ja olin jo hieman tuskastunut bussin hajotessa, hammastyin kotiportilla silla, vartiamme tuli avaamaan oven ase kainalossaan. Aseen on varmaan tarkoitus antaa meille turvallinen tunne, etta untamme valvotaan eika kukaan ei-toivottu vieras paase yllattamaan meita yolla, mutta reaktio oli kylla hieman painvastainen. Tuntui jotenkin jarjettomalta, etta taalla kylapahasessa aseiden kanssa vartioidaan. No, mutta aseesta huolimatta portin miehet ovat kaikki oikein mukavia ja aina toivottavat madamen tervetulleeksi. Minun edessani ei sentaan polvistuta, kuten tanskalaisjohdon edessa tehdaan. Erityisesti palkkapaivana osa tyontekijoista (siivojat, pyykkarit, keittionvaki ja farmin miehet) kiittavat palkastaan aina polvistumalla, vaikkakaan eurooppalaiset pomot eivat siihen oikein tahdo tottua.

Tosiaan taalla Kids of Africassa on aikalailla vakea toissa,koska yksi organisaation ideoista on luoda tyoapikkoja lahialueen ihmisille. Siina on onnistuttua, silla tyontekijoita on yli 60 (huom. lapsia 56). Mutta siis meilla on farmi, taalla kierratetaan, on siivoojia, pyykkitupa jne. Mika parasta tyontekijat viihtyvat taalla, ovat ilosia siita, etta saavat tehda toita. Ystavanpaivana meita kiitettiin tyoskentelysta kukin. Se oli mukava piristys. Kukkia vaihdettiin sen jalkeen moneen otteeseen. Siis mina annoin kukkani jollekin, joka taas antoi kukkansa minulle ja niin edespain.

Viime viikolla kavimme tutustumassa muutamaan muuhun orpokotiin. On se vaan outoa, kun kaikki paikat on yksityisia ja on jotenkin ihan tuurista kiinni, minne hylatyt lapset paasevat. Vastassa voi olla selvasti paremmat elinolot kuin ugandalaisilla ylipaansa tai sitten sellaiset, jossa hadin tuskin parjataan. Vierailuiden myota osaa jotenkin nahda tamankin paikan eri tavalla. tama on jotain kahden aaripaan valista. rahaa on, mutta ei nyt liiaksi. Kuitenkin niin, etta lapsille voidaan tarjota muutakin kuin perustarpeiden (ruoan) tyydytys. Koulutus ja terveydenhuolto siis. Ai niin ja tietysti sosiaalityontekijoiden loistava tyopanos jattaa jalkensa jokaiseen pienokaiseen:)

Nyt tama sosiaalityontekija jatkaa jalassa olevan palohaavansa parantelua, jonka sai tanaan boda-bodasta. auts, ja hyvaa yota!

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

kuolemasta

Betty, kids of african sosiaalityontekija, kertoi minulle muutama paiva sitten tyostaan. Kerrottuaan, hylatyn lapsen tien orpokotiin, han jatkoi siita, mita tapahtuu lapsen kuollessa. Oletin hanen toki jatkavan siita, miten sosiaalityontekija tyoskentelee lasten kanssa orpokodissa, mutta hyppasimme suoraan kuolemaan. se yllatti, mutta toisaalta, monet lapset kuolevat ennen viiden vuoden ikaa, joten aihe on taalla tarkea. Kuolema on esilla ihmisten puheissa muutenkin. Monet aideista kysyvat minulta ensin mista olen kotoisin ja seuraavaksi he kysyvat, ovatko vanhempani kuolleet. Kun vastaan, etta elossa ovat, osa ihmettelee ja kysyy sitten, no mita he tekevat. Vanhemmista keskustelu siirtyy uskontoon. Siina onkin aihe joka herattaa kummastusta, miksi et usko jumalaan? Eivatko vanhempasi opettaneet sinua??

Mutta siis hylatyn lapsen tie orpokotiin kulkee poliisin ja sairaalan kautta. Ensimmaisena tulee tehda ilmoitus poliisille, josta lapsi viedaan sairaalaan. kavin maanantaina tutustumassa Mulagon sairaalaan, kampalan ja koko ugandan suurin julkisen sektorin sairaala. Aloitimme vierailumme keskososastolta. Siella ei enaa matkustusromantiikka hivellyt mielta, vaan jouduin keskittymaan kyynelten pidattelyyn. Niin pienia,pienia,pienia lapsia. Voi luoja, eras pienokainen, jonka paa oli ehka maksimissaan tomaatin kokoinen makasi keskokaapissa, jonkakylkeen oli liimattu teippi: My mum abandoned me. Please take care of me and feed me. Baby Liz.

Keskososaston jalkeen minun oli tarkoitus tutustua sairaalasosiaalityontekijoiden tyohon, mutta itseasiassa minua juoksutettiin ympari sairaalaa katsomassa hylattyja lapsia. Samalla kun yritin selviytya kaaoksessa, voin lahinna pahoin kuin kavelin lattialla makaavien potilaiden ohi. Aidit vastasyntyneiden lasten kanssa makasivat lattialla ja ihmisia oli kaikkialla jonottamassa hoitoon. Sairaalasosiaalityontekijat kertoivat, kuinka osa aideista jattaa lapset synnytyksen jalkeen sairaalaan ja paivittelivat sita, kuinka harvalla on henkilollisyystodistus. Betty sanoi lopuksi, ettei halua vieda minua teho-osastolle, koska ei pida siita paikasta. Hyva ehka niin, koska jo kaikki aikaisemmin nakemani aiheutti aikamoisen itkukohtauksen illalla, kun vihdoin paasin olemaan yksin rauhassa omassa huoneessani. Yhtakkia kaikki ristiriitaisuudet, joiden keskella olen purkautuivat itkuna ulos. Silmissani pyori naky sairaasta miehesta makaamassa karpasia taynna Kampalan bussiasemalla, lahialueen lapset jotka roikkuvat kids of african aidalla ja ihailevat paikan leikkipaikkaa, aiti joka pyysi minua ottamaan hanen lapsensa tanne jotta lapsilla olisi parempi tulevaisuus..

Seuraava paiva alkoi kuitenkin paremmin mielin ja heti aamulla sain lempean muistutuksen siita, etta sahkot voivat menna poikki milloin vaan. Olin hereilla jalleen ajoissa, koska kylan lapset hakevat vetta jo ennen auringon nousua ja koirat haukkuvat, lehmat ammuvat jne, joten menin suihkuun. Pian suihkuttelin itseani pimeassa kylmalla vedella, koska sahkot katkesivat jalleen kerran. Eilen soin illallista eraassa perheessa ja kun sahkot menivat poikki, olen ainoa joka reagoi asiaan. lapset vain jatkoivat syomistaan tottuneesti ja aiti nauroi kun kaivoin heti taskulampun esiin. Lastenkin oli helpompi keskittya syomiseen pimeassa kuin taskulampun valossa, silla he alkoivat vain leikkia valon kanssa. Nukkumaan mennessani huomasin jonkin otokon olevan roskakorissani, jolloin ajattelin, etta toisaalta pimeassa olokin on mukavaa. Ei tieda, minka kaiken keskella nukkuu.

Sula bulungi!

sunnuntai 10. helmikuuta 2008

kolmas kerta toden sanoo

Tervehdys jalleen!

Yritan viela kerran onnistua blogin kirjoittajana ja, jos tamakin katoaa, luovutan. Siis en ymmarra, miksi ne mun aiemmat yritykset ovat kadonneet kuin tuhkana tuuleen.
No mutta siis itse asiaan, eli mita tanne kuuluu.

Tannehan kuuluu hyvaa:) Viime viikolla saavuin tanne tyopaikkani ihaniin maisemiin. Ihanien maisemien lisaksi taalla elama yllattaa aina toisinaan aikalailla. Huvittavaa oli esimerkiksi oppia roskien lajittelun suhteen tarkein asia: kuukautissuojia ei saa laittaa roskikseen, vaan ne tulee saastaa ja sitten menemme porukalla (valkoiset naiset) polttamaan ne metsaan. Aihe on taalla vahan herkka, joten miehet, jotka hoitavat jateasiat muuten, eivat halua olla tekemisissa saastaisten lantisten kuukautisten kanssa.

Tabuja kohtasin viikonloppuna muutenkin. Menin teatteriin katsomaan naytelman Butterflies of Uganda, joka on kertomus pohjois-ugandan lapsisotilaista. Naytelma oli hyva ja kasitteli aihetta riipaisevasti. Teatterissa oli myos koululuokka ugandalaisia, joiden oli ilmeisen vaikea kasitella aihetta. Teatterin herattamat tunteet purkautuivat nauruna varsinkin, jos kohtauksessa oli jotain seksuaalisuuteen liittyvaa, kuten kohatus jossa eras sotila rasikasi nuoren lapsisotilaan. Yleison naurureaaktio yllatti taysin, mutta kuten sanoin aihetta ei ole helppo kasitella.

Muuten viikonloppuna sain kokea Kampalan kahdet kasvot. Lauantaian iltana tyopaikkani pomo (tanskasta) kutsui minut keilaamaan ystaviensa kanssa. Siella mina suuri keilailija mietin hartaasti, tamanko takia tulin Afrikkaan?! Ruokaili ravintolla I Love NY sai ajatukseni viela enemman hamilleen. Tana aamuna lahdin tapaamaan erasta hollantilaista vapaaehtoistyontekijaa, joka asuu suht lahella minua. Pitka kavely Kampalan laitamilla ja luonas hanen isantaperheensa luona sai minut jalleen tuntemaan kotoisaksi. Kotimatkalla alkoi sataa niin kovaa, etta minibussikin joutui pysahtymaan tienreunaan. Kun paasin omalle pysakille odottelin viela 40 min, etta ukkoskuuro lakkasi ennen kuin otin mopo kyydin kotiin. Kuraisena saavuin kotiovelleni ja muistin, mika tassa paikassa viehattaa. Viehatysta on vaikea pukea sanoiksi, se on kokonaisuus joka ymparoi. Ihmiset, luonto, kaikki.

Huomenna jatkan tyoskentelya Bettyn, Kids of African sosiaalityontekija, kanssa. Herttaisen tuntuinen tyokaveri! Mennaan tutustumaan hieman paikalliseen byrokratiaan. Suunnitelmissa on kayda seka sosiaalitoimitossa, poliisilaitoksella seka sairaalassa, josta meidan lapsista suuri osa tulee. Jos en ihan vaarassa, voi olla ettei ehdita ihan kaikkea. Ollaan naet liikkeella julkisilla, joten aikaa voi kuulua liikenteen keskella yllattaen tunti tai kaksi. No siita enemman myohemmin.

Hyvaa alkaavaa viikkoa ja toivotaan, ettei tamakin blogin lurjus havia!!!