synnytysosasto

Viime viikonloppuna oli jannat paikat. Eras tyokaverini epaili perjantaina, etta on syyta lahtea synnyttymaan. Kamppiksieni Jillin ja Kaycin kanssa soitimme vartijan ajamaan Abin sairaalaan. Perjantai oli kuitenkin vaara halytys, joten Abi tuli tanne meille yoksi. Lauantaina oli tosi kyseessa ja taas alettiin etsia kyytia. Vartija oli tyovuorossa, mutta ei halunnut lahtea valoisalla ajamaan Kampalaan, koska hanella ei ole ajokorttia ja han ajatteli, etta paivalla on enemman poliiseja liikkeella kuin yolla. No, koska ketaan muutakaan ajokortin omistavaa henkiloa ei ollut paikalla, lahti vartija kuskiksi.

Ennen sairaalaan menoa keittajamme tuli muistuttamaan Abia siita, etta on tarkea juoda teeta, jotta synnytys alkaa mahdollisimman pian. Keittaja kysyi, onko Abilla on mukana termarissa kuumaa vetta. Ei ollut, joten sita lahdettiin hankkimaan ja siihen meni ainakin 20 minuuttia, mutta sairaalaan ei kuulemma ilman sita lahdeta. Sairaalassa todellisuus paljastui ja saimme huomata, ettei sairaala todella tarjoa potilaille mitaan, ei edes vessapaperia.

Vauvan synnytys ei alkanut viela lauantaina. Vauvan isalle soitettiin heti kun sairaalaan paastiin. Han sanoi, etta on jo matkalla ja kyllahan han paikalle saapuikin 8 tunnin kuluttua! Pahoittelut han osoitti aidin sijaan kellepa muille kuin vaaleaihoisille ystaville. Miehella kiiretta riittaa, koska hanellahan on ainakin jo yksi perhe ja lapset kotona. Juorut kertovat, etta lapsia on varmaan useammallekin naiselle.

Vauva syntyi sunnuntaina. Maanantaina menimme katsomaan pienta suloista poikaa. Kun sain vauvan syliini, Abi kysyi jos haluaisin ottaa hanet mukanani Suomeen. Olin hammentynyt siita realismin maarasta joka sairaalassa oli. Yleensahan vauvan syntyma on iloinen asia, mutta talla osastolla ei nakynyt moniakaan hymyilevia kasvoja. Jokaisella aidilla oli mukanaan joku sukulainen, joka nukkui lattialla, silla sairaanhoitajat ei aiteja auta, joten yksin ei sairaalassa parjaa. Vauvat makasivat aitien vieressa sangyilla tai lattialla sukulaisten kanssa. Vierailusta tuli samaan aikaan hyva etta kurja mieli. Mutta ehka se elama lahtee hymyilemaan sitten kotona, kun paasee sairaalasta omaan rauhaan. Toivotaan ainakin niin.

uskonnosta ja aviottomuudesta

Tyokaverini Hannah on pyytanyt minua luokseen jo pitkaan. Taman viikon torstaina oli vihdoin paiva, jolloin kummallakin oli aikaa. Hannah asuu Kampalan keskustasta noin kuuden kilometrin paassa, mutta ruuhka-aikaan matka kesti tunnin. Kun olimme ostamassa maitoa, tapasimme Hannahin naapurin, joka tarjosi meille kyytia. Hanen autonsa oli tien toisella puolella. Hannah pyysi hanta ottamaan meidat kyytiin silta puolelta tieta, missa seisoimme. Han sanoi, ettei halua ylittaa tieta, koska se on liian vaarallista. Naapuri toivotti minulle heti autoon istuttuani jumalan siunausta. Sita matkalla tarvittiinkin, silla tadin ajotaidot olivat kovin kehnot.

Hannahin luona oli vierailemassa myos born again kristitty pappi, jonka kanssa istuskelin olohuoneessa, silla Hannah itse oli kiireinen kotitoiden parissa, joissa mina en tietenkaan saanut auttaa. Pappi ei sanonut ehka yhtaan lausetta mainitsematta jumalaa ja moneen otteeseen han kiitti meita eurooppalaisia rukouksistamme pohjois-ugandalle. Yhtakkia huomasin, etta Hannahin apulaistytot siirsivat sankya toiseen huoneeseen. Ymmarsin siita, etta minun oletettiin jaavan yoksi.

Noin klo 21 aikoihin, kun ugandalainen tositv Project Fame loppui ja Hannah tuli katsomaan uutisia. Han nukahti sohvalle lahes heti istuttuaan. Han ei kuitenkaan mennyt nukkumaan ja jostain mieleeni tuli, etta han saattaa odottaa, etta mina menen ensin sankyyn. Nain taisi olla asian laita, silla minun jalkeeni koko olohuone tyhjeni. Hannah sanoi, etta aamulla pitaa herata klo 5, jotta ehditaan toihin ajoissa. Onneksi han tarkoitti afrikkalaista aikaa, silla sain nukkua ainakin puoli kuuteen.

Hannah ei ole ehka vielakaan oikein sulattanut sita, etta poikaystavani kavi taalla vierailulla. Matkalla toihin han kysyi aitini kuulumisia ja keskustelun aikana kavi ilmi, etten asu enaa aitini kanssa, mutta sen sijaan poikaystavani kanssa. Hannah oli asiasta tietenkin jarkyttynyt ja totesi, etta menemme varmasti heti naimisiin kun olen taas Suomessa. Kerroin, ettei tallaista ole suunnitteilla. Hannah alkoi lukea lehtea. Siina sattui olemaan kolme artikkelia haista. Hannah naytti ne kaikki minulle ja kaski viela harkitsemaan asiaa uudemman kerran. Juuri ennen kuin saavuimme Kids of African pihaan toinen tyokaverini pyysi meita kaikkia ylistamaan jumalaa taputtamalla hanelle ja laulamalla. Matkan tassa vaiheessa tunnelma oli aika hilpea. Mielessani mietin, etta voiko uskontoa enaa enempaa tuputtaa ja voiko selvemmin enaa arvostella toisten elamaa kuin Hannahin kauhistelu aviottomuudesta. No nyt han kuitenkin pystyi jo sanomaan poikaystava isan sijaan. Pitkaan han kyseli isani kuulumisia Ilmaria tarkoittaessaan.

Pikku hiljaa alkaa olla kaikki Bwerengan polut tuttuja. Onneksi kylassa on vain muutama suurempi tie niin voi rauhassa menna polulle kun polulle, sille kaikki johtavat joko Victoriajarveen tai tielle. Sita aina vain jaksaa yllattya, kuinka keskella pusikkoa ihmiset elevat ja miten pienien polkujen paahan taloja onkaan rakennettu. Sateen runnoma tie on talla hetkella aivan kamalassa kunnossa, jos se koskaan on ollutkaan tasaisempi.

Talla viikolla on ollut yllattavan kylma. Nytkin on taivas pilvinen ja minulla pitkahihainen paita paalla. Iltaisin saattaa jopa palella! Ei sen nain pitanyt olla, tulin tanne lampimaan :) Oletin sadekauden loppuvan kesakuun alussa, mutta kaikki puhuvat siita meillekin niin kovin tutustu ilmaston muutoksesta, joten taallakaan ei ole enaa kuivaa ja markaa kautta samalla tavalla kuin ennen. Toisin sanoen nykyaan sataa, milloin vain. Pysyy ilma ainakin hieman raikkaampana ja kosteampana.

Nyt muutaman viikon olen ajatellut uhrata opinnoilleni: olen aloittanut haastattelemaan muutamaa tyokaveriani. Taman mukavan tyon jalkeen on aina se ei niin mukava tyo eli talla kertaa haastatteluiden litterointi. Toivottavasti ei ole ihan hirmuisen montaa sahkokatkoa tai ainakaan pitkia sellaisia en nyt tana viikonloppuna jaksaisi. Kavin eilen Kampalasta ostamasta vahan karkkia, jotta maltan olla koneen aarella koko viikonlopun. Totesin matkalla, etta muuten taa maalaiselo on ihan leppoisaa, mutta kun karkkihimo iskee, on matka sen aarelle liian pitka:)

Olisin haastatellut yhta aideistamme eilen, mutta han oli kiireinen, silla oli lahdossa hautajaisiin. Han kertoi sukulaisensa kuolleen. Kysyin onko kyseessa nuori vain vanha ihminen, johon han vastasi, etta vanha 28-vuotias. Hammentyneena sanoin, etteihan se nyt viela vanha ole. Aiti totesi, etta ainakin aikuiseksi ehti eli onhan sekin jo jotain. Taman keskustelun jalkeen omat pienet karkkimiho murheet tuntui jokseenkin naurettavilta. Menin seuraavaan taloon, josta loysin eraan tadin. Kyselin talon aidin peraan. Tati kertoi hanen olevan veljensa hautajaisissa. Jostain syysta haastatteluni alkoi tuntua todella pienelta asialta kaiken muun keskella. Haastattelin tatia, joka oli erittain kiitollinen haastattelusta, mutta hyvin harvasanainen.

Nyt lahden maistamaan tomaattikeittoa. Kokkaan itselleni jo toista kertaa taalla oloni aikana. Ahkera emanta toivottaa kaikille mukavaa viikonloppua:)

viisuminhankintaretki

Viime viikolla tuhlasin paivani hakemalla uuden turistiviisumin. Jopas oli show. Jotta minun ei tarvinnut ostaa tyolupaa taytyi minun hakea viisumi Jinjasta Kampalan sijaan, silla Jude tunsi viisumivirkailijan ja sopi hanen kanssaan asiata etukateen. Viisumivirkailijaseta oli oikein mukava mies, vaikkakin ugandalaiseen tapaan kaytti kasittamattoman pitkan ajan ties mihin. Koska toimistossa ei ollut ovia, kaikki kaytavalla odottavat kuulivat jokaisen asiakkaan tarinat. Osalle virkailija sanoi, etta tule huomenna uudestaan tai ylihuomenna, jolloin hanella on aikaa tarkemmin katsoa asiaa. Minuakin ensin pyydettiin palaamaan asiaan viikon kuluttua, mutta pyysin saada leiman sina paivana kun Jinjassa olin, silla matka kestaa kotoani Jinjaan noin kolme tuntia. Virkailija katsoi minua hetken ja pyysi huoneeseensa. Siella han antoi minulle ja Judelle kasan lehtia luettavaksi ja lahti lounastauolle.

Tunnin kuluttua herra virkailija saapui takaisin toimistolleen ja katsoi hakemustani. Sitten han katsoi minuun ja sanoi, etta naytan olevan terava tytto. Jatkokysymykset eivat liittyyneet viisumiini lainkaan, silla han halusi keskustella kanssani Ugandan kehityksesta, siita miten koyhyydesta paasee eroon, mitka ovat suurimmat ongelmat Ugandassa ja pyysi minua viela kertomaan, mika on ratkaisu tahan kaikkeen. Lopuksi sain leiman passiini ja seta toivotti minut tervetulleeksi jalleen 5 elokuuta. Han lisasi viela, etta ellen satu sairastumaan juuri silloin, mika tarkoittaisi sita, etta en voisi hakea viimeiseksi viikoksi viisumia ja lentokentalla kertoisin vain virkailijalle, etta sairastuin, joten en voinut lahtea maasta aikaisemmin ja viisumini ehti menna umpeen sairasteluni aikana.

Kotimatkalla pohdin, etta ihmiset ovat toisinaan taalla niin valittomia. Eilen yllatyin kuitenkin, kuinka valittomia he voivatkaan olla. Kavin tuttavani Hamisin luona kylassa, joka kysyi olenko raskaana ja taputteli vatsaani. Naurahdin, etta miten mina nyt yhtakkia olisin raskaaksi tullut, johon Hamisi vastasi: "Maybe something happened when the Big man was visiting?!" Hamisi nauraa rakatti kysymykselleen ja sen jalkeen kysyi haluaisinko perustaa hanen kanssaan orpokodin Kampalaan. Mina olisin kuulemma paikan pomo, jotta kansainvaliset rahoittajat luottaisivat orpokotiin ja Hamisi ostaisi maan ja rakennuttaisi paikan. Nain yksinkertaista se kaikki on. Hamisi viela totesi, etta Afrikassa on viela mahdollisuuksia yrittaa kaikenlaista, mutta Eurooppa on jo valmis. Taytyisi kai yrittaa siis tehda tanaan jotain hyodyllista. Mitahan se voisi olla?!

kurssin paattajaiset

Lauantaina vietimme Bombossa perhevakivaltakoulutuksen paattajaisjuhlia. Olin yllattynyt ja jokseenkin huvittunutkin, miten suuret juhlat kurssilaiset olivat jarjestaneet kuuden viikon kurssin paatteeksi. He olivat tehneet perhevakivallasta kertovan esityksen, jossa oli onneksi onnellinen loppu ja perhe palasi asumaan saman katon alle. Esitys paattyi tanssiin, lauluun ja rumpumusiikkiin. Luokkahuoneen ikkunoista kurkki sisaan kymmenittain lapsia ja tunnelma oli kerrassaan iloinen. Ei ihme, etta ihmiset nauravat taalla niin paljon, silla jokaista pientakin elaman iloa juhlitaan tanssien ja laulaen.

Juhlan huipensi kakku, joka oli koristeltu kirjoituksella "Rethinking Domestic Violence". Olimme Grace kanssa ainoat, joiden mielesta kakun koristelu oli varsin vitsikas. Toki juhlissa pidettiin myos paljon puheita. Mina olin yllattaen kunniavieras, joten jouduin myos pitamaan puheen ja sain jakaa todistukset kurssilaisille. Koska tilaisuus oli hyvin tarkea ja suuri, otettiin jokaisesta kurssilaisesta kuva, kun ojensin todistuksen. Ulkona seurasi viela puolen tunnin pituinen kuvaussessio ja sitten vaihdettiin osoitteita. Nolottaa myontaa, mutta en muistanut omaa osoitettani Alppilassa. Olen kai ollut taalla jo tovin, kun ei muistu osoitekaan mieleen:)

Emmin kanssa lomailun jalkeen paluu tyoarkeen sujui mukavasti. Maanantaina jopa mietin, etta ompas kiva tehda toita ja tanaan onkin taas vapaapaiva, silla tanaan juhlitaan Marttyyrien paivaa. Ensi maanantaina on Sankarien muistopaiva eli ei taalla tyontakia tarvitse hikoilla, auringon takia kyllakin. Sadekausi on lopuillaan ja helletta piisaa!

Kotiin paluuni huomasivat myos bodakuskit, joista monet toivottivat minut tervetulleeksi, kun Emmin kanssa jaimme Kawukuun kohdalla taxista ulos viime torstaina oltuamme noin viikon reissussa. Viikonloppuna sain myos muutaman puhelinsoiton, jossa salaperainen mieshenkilo tiedusteli kuulumisiani. Luulen, etta ystavani bodakuskit ovat vaihdelleet numeroani keskenaan silla aiemminkin minulle on soitettu "Hi Maria! How are you? How are the children?" ja sitten luuri korvaan. Eras kuski kysyy minulta aina, jos voin hankkia hanelle toita ja muutamat kyselevat, jos tunnen ketaan eurooppalaista, joka haluaisia naimisiin ugandalaisen kanssa. Jos kiinnostaa, ottakaa yhteytta! Minahan olen kertonut olevani naimisissa ja siihen moni on todennut, etta miksi en voi erota, silla he ovat kuulleet, etta Euroopassa on tapana erota. Tassa vaiheessa keskustelua alan yleensa katsella maisemia hyvin tarkkaan enka kuulee enaa, mita kuski edessa puhuu. Talloin kuski kiihdyttaa vauhtiaan aikalailla ja silloin pelottaa.